Vientiane

13 kuvaa

1.-3.6.2009

Viimeistä viedään: vielä pyörähdys Laosissa ja sitten Bangkokin kautta vihdoin kotiin. Pääkaupunki Vientiane on kuin iso kylä; siellä oli hyvä pari päivää maistella, mitä mahtaa olla Laos. Ei paljon nähtävyyksiä, mutta mukavia ihmisiä, yrttisauna ja hierontaa, joenrantaillallisia.

Juna Bangkokista toi meidät Nong Khain rajakaupunkiin aamukymmeneltä, vain tunnin myöhässä. Tämä on taas niitä rajoja, joiden ylittämiseen on vähän liian monta vaihtoehtoa. Junallakin olisi voinut jatkaa parin tunnin odotuksen jälkeen; se ei olisi kuitenkaan vienyt perille Vientianeen asti vaan keskelle ei-mitään. Nong Khain bussiasemalta kolmen kilometrin päästä rautatieasemasta olisi lähtenyt kätevä kansainvälinen bussi, joka olisi odottanut kaikkien rajamuodollisuuksien ajan. Me kuitenkin teimme ihan toimivan kombinaation: tuktukilla junalta läheiselle raja-asemalle, Ystävyyden sillan yli sukkulabussilla, ja Laosissa kimppatutktukilla rajalta keskustaan. Thaikuskimme yritti tietysti ottaa tuplahintaa, me maksoimme vain listatun 20baht/henki. Laosissa 50 bahtia hengeltä tuntui ihan kohtuulliselta, matka keskustaan on aika pitkä. Kaikki rajamuodollisuudet hoituivat helposti - ei siis tarvitse hankkia Laosin viisumia etukäteen (jossain muualla, esim. Kambodzan rajalla sen saaminen taas ilmeisesti ei onnistukaan, kannattaa tarkistaa!). Ei siis kannata myöskään pysähtyä Thaimaan puolella tuktukkuskin ehdottamaan yksityiseen viisuminhankintatoimistoon. Mitäköhän se siellä olisi maksanut - rajalla se oli suomalaisilta 35 dollaria hengeltä.

Kun sitten vihdoin se oikea tuktuk vihdoin Laosissa löydettiin, päästiin mukavasti keskustaan kohtaan jossa halpoja majataloja oli ryppäänä. Päädyttiin 15 taalan simppeliin, mutta ilmastoituun Soukchaleuniin. Nyt ollaan jo sen verran hitaita, että iltapäivässä ei jaksettu Vientianea koluta - vaikka kaupunki ei meidän pääkohteitamme ollutkaan, päätettiin olla kuitenkin kiirehtimättä kaksi päivää. Ensimmäisenä vähän netteiltiin, juotiin kahvia, syötiin lounasta, käveltiin hiukan keskustaa ympäri - ja päädyttiin auringonlaskun oluelle ja illalliselle Mekongin rantaan. Rannan tuntumassa on monen monta paikallistenkin suosimaa kuppilaa, osa katettuja, osassa normaaliasento on löhöily. Joen leveys vaihtelee sateitten mukaan paljon; ilmeisesti siksi ranta on niin luonnontilainen eikä mikään rantabulevardi. Hyvältä maistui kanahotpot, ja 20 000 kipin (1,7e) hinta ei pelästyttänyt; tulinen papaijasalaatti sen lisänä oli oikeastaan turha.

Vientianea ei voi kauniiksi väittää, mutta ei oikein rumaksikaan. Katujen varsilla on paljon vihreää, on myös monia buddhalaistemppeleitä - mutta muut rakennukset ovat viehättävä sekasotku kaikkia mahdollisia tyylejä ja ränsistymisen eri asteita. Helposti voisi kysyä, missä se pääkaupungin keskusta oikein on - ainakaan meidän eteemme ei osunut mitään liikekatuja tai toimistotorneja - vähän keskustan ulkopuolella kyllä pankkien ja ministeriöiden aika komeitakin rakennuksia.

Toisena päivänä vuokrattiin pyörät ja lähdettiin tutkimaan kaupunkia. Ensimmäisenä suunnattiin leveitä bulevardeja Laosin kansallissymbolille, Pha That Luangin stupalle. Auringon valossa tämä kultainen torni loisteli upeasti; sillä ja viereisillä buddhalaistemppeleillä on monisatavuotinen historia, mutta nykyiset rakennukset ovat viime vuosisadalta..

Lyhyen pyörämatkan päässä oli toinen kaupungin symboleista, riemukaari eli Patuxai. Se rakennettiin 1960-luvulla betonista, jonka amerikkalaiset olivat lahjoittaneet lentokentän kiitorataan. Noin uudeksi rakennukseksi tämä riemukaaren itämainen versio oli jo aika rapistunut. Katolta oli mukavat näkymät ympäri kaupunkia, sisällä oli vaate- ja matkamuistomyymälä poikineen. Laokauppiaat ovat enemmän suomalaiseen makuun kuin naapurimaiden kollegat: tarjouksia ei sada aggressiivisesti ja poiskarkoittavasti, vaan tavaroita saa ihan rauhassa katsellakin.

Laosissa viime vuosikymmenten historia ei niin selvästi tule esiin joka askelella kuin Kambodzassa, vaikka helppoa ei tälläkään kansalla ollut, ja köyhää on vieläkin. Amerikkalaiset pommittivat 1960-70-luvuilla Laosia yhtä rajusti kuin Vietnamia, ja muutenkin historia on paljolti Vietnamin kaltainen: kommunistit nousivat valtaan vuonna 1975 ja ovat edelleen - taloudessa on kuitenkin tapahtunut samanlainen avautuminen avoimeen kapitalismiin kuin naapurimaassa. Aika merkillinen yhdistelmä!

Lounaan jälkeen selviteltiin vaellusmahdollisuuksia pohjoisessa - löytyi monta hyvää vaihtoehtoa - ja sitten suunnistettiin yrttisaunaan ja hierontaan kaupungin laitamilla. Eipä olisi tänne ilman opaskirjan ohjeita tullut lähdetyksi, ja portaat kaksikerroksisen röttelön toiseen kerrokseenkin olisi ilman suositusta jäänyt nousematta. Kannatti uskaltaa: tunnelma oli tosi leppoisa, pian istuttiin sarongissa vuoroin teekupin ääressä paikallisten ja turistien kanssa jutellen, vuoroin yrttisaunan kuumassa höyryssä. Höyry tulee miltei polttavana lattian raosta, mutta jostain löytyi jaloillekin paikka, vaikka ei mitään oikeastaan nähnytkään. Ulkona tuli tosi rankka iltapäiväkuuro, ilmeisesti tästä lähin päivittäinen seuralainen. Tunnin hieronta oli raju mutta rentouttava, eikä koko lystistä tarvinnut maksaa kuin 50 000 kipiä (4,2e) hengeltä.

Saunomisen pitkillä teetauoilla tutustuimme paikalliseen Minaan, joka vei meidät illalla ystävänsä kanssa syömään Mekongin rantaravintolaan - tällä kertaa katettuun. Aika paljon tämä ruoka muistuttaa thaimaalaista, ainakin tämän kerran tom yam ja inkiväärikana. Laosissa kaikki paikat menevät kiinni puoli kahdeltatoista (paria hienompaa yökerhoa lukuunottamatta), mutta silti ehdittiin vielä drinkillekin mukavaan pikkukapakkaan.

Aamukymmeneltä lähdettiin bussilla eteenpäin; koko edellisen päivän oli pähkäilty, ajetaanko suoraan maailmanperintökohde Luang Prabangiin, vai pysähdytäänkö matkalla sinne maisema- ja biletyspaikka Vang Viengiin. Arpa valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

(Kielivinkki: Vientiane on ranskalainen translitterointi nimestä, jonka ääntämistä paremmin kuvaisi muoto Vien Chang)