Laosin vuorilla

39 kuvaa

9.-11.6.2009

Pohjois-Laos on suurimmalta osaltaan vihreää, kukkulaista maaseutua: metsiä, kaskeamalla raivattuja riisipeltoja ja siellä täällä pieniä vuoristokyliä, joita asuttavat eri heimot. Näissä maisemissa teimme kolmen päivän vaelluksen, oppaanamme luontoon ja heimokylien elämään 26-vuotias khamu Somekhid.

Laosissa monet vaellusten järjestäjät toimivat luontoa ja vuoristokylien elämää kunnioittaen, ja osa tuotosta menee kylien käyttöön. Me valitsimme Tiger Trail-toimiston, jonka uusi fair trek johti sellaisten kylien läpi, joissa matkailijoita ei vielä ole sadoittain käynyt, eikä toivottavasti käy tulevaisuudessakaan, vierailijoiden määrää onneksi säännellään. Emme siis matkustaneet folkloreteemapuistoihin emmekä matkamuistto-ostoshelvetteihin (näiltä ovat joskus kuulostaneet kertomukset retkistä Vietnamin tai Thaimaan vuoristokyliin), vaan saimme kurkistaa maan ehkä köyhimmän alueen elämään niin että kylien elämä ei meistä toivottavasti paljon häiriintynyt - vähintään yhtä paljon olimme me oudokit ystävällisen uteliaiden katseiden, tuijotusten ja huiskutusten kohteina.

Meitä oli evästetty ottamaan mukaan pikku lahjoja yhteisesti annettavaksi: toisaalta kirjoja kylän kouluille, toisaalta pikku käyttötarpeita kuten saippuaa ja hammasharjoja isäntäperheillemme - ei siis karkkeja tai kyniä suoraan lapsille. Eivätpä nämä lapset tosiaan onneksi osanneet kerjätä - nyt oli kiva jättää perheille myös maisemakortit Suomesta. Eipä ollut näissä kylissä myöskään mitään käsitöitä tai matkamuistoja myytäväksi asti - ilmeisesti käsitöitä tuottavat nimenomaan niihin keskittyneet kylät.

Retkemme alkoi Ban Khietin khamu-kylästä 60 kilometriä Luang Prabangista pohjoiseen. Matkustimme sinne kaksirivisellä eli songthaewilla, pakettiautolla, jonka laidoilla on penkit. Kovin näytti jo lava täydeltä, kun tulimme bussiasemalle, mutta oppaamme Somekhid järjesti tilaa meillekin; sopu sijaa antaa, istuimme loppujen lopuksi aika mukavasti, Jarkon jalat tosin perästä ulkona keikkuen. Reppuni sai tilaa lavan keskeltä ja joutui yllättäen uhkapelin alustaksi: emme olleet kuvitellekaan että laoilla olisi taskussaan sellaisia tukkuja kipejä, joita kaksi peliä organisoinutta heppulia taskustaan kaivoivat. Löytyipä sitä rahaa heittää peliin muutamalta muultakin matkustajalta, ja kummasti tuli pelinjärjestäjien aika nousta bussista parin kilometrin välein juuri kun oli saatu voitot heidän puolelleen. Toivottavasti eivät menneet ihmisiltä ihan koko kuukauden palkkarahat!

Ban Khietiin päästyämme Somekhid intoutui puhumaan pitkät pätkät kylien lähihistoriasta ja nykytilasta, ja myöskin omasta elämäntarinastaan. Ban Khiet tien ja joen varrella on kylä, jota Laosin hallitus tietoisesti kasvattaa - ja määrää siis vuorilla olevien kylien asukkaita muuttamaan tänne, toisaalta parempien palvelujen (mm. koulu ja kauppa) ja liikenneyhteyksien päähän, toisaalta paremmin kontrolloitaviksi - ja taatusti kauemmaksi riisipelloistaan vuoren rinteillä. Suuri osa ihmisistä on jo muuttanut, ja kahdella matkamme varrella olleella kylällä on pian muutto edessä - ehkä niihin jää vain muutama sitkein sissi.

Jarkko:
Taas huomasi, kuinka vaikean monitahoisia asiat ovat. Ihmisten muuttaminen kaukaisista pikkukylistä isompiin keskuksiin tietää varmastikin alkuperäisen arvokkaan heimokulttuurin rapautumista, myös elannon hankkiminen on isoissa kylissä vaikeampaa, koska vanhat pellot ovat liian kaukana eikä hallitus ole mitään uusia työpaikkojakaan järjestänyt. Toisaalta taas heimojen perinteinen elämänmuoto, uhanalaiseksikin käyvien eläinten metsästys, oopiumin kasvattaminen sekä slash&burn -viljely, jossa metsä hakataan ja poltetaan pelloksi, on pienemmäksi käyvässä maailmassa yhä vaikeampi sovittaa yhteen ekologisten ja sosiaalisten tavoitteiden kanssa. Lisäksi useat kylien lapset eivät käy koulua, joko siksi, että koulu on liian kaukana tai siksi, että siihen ei ole työnteolta aikaa. Terveydenhoitokin on lähinnä shamaanien varassa.

Pekka:
Ylitimme Ban Khietissä Ou-joen pitkähäntäveneellä ja vaelluksemme pääsi alkamaan. Nyt ei tarvottu metsäpolkuja, vaan kuljettiin kylien välisiä hyvin tallottuja kulkuväyliä. Aika helppoa, mutta mikäs siinä, nousua oli kumminkin jo ensimmäisenä päivänä muutama sata metriä, ja ensi kertaa matkallamme vaelsimme yli kolmessakymmenessä asteessa. Vettä kannettiin mukana täysien kamelipakkien lisäksi pullotolkulla, ja kyllä sitä vaan kuluikin!

Ympärillä levittäytyivät vehreät kukkulat silmänkantamattomiin, me kuljimme osittain puitten varjossa, mutta suurimman osan aikaa auringossa, usein riisipeltojen ympäröimänä. Peltojen valtaaminen metsältä kaskeamalla on täällä edelleen tavallista - mutta ei suinkaan hallituksen tahdon mukaista, ja jos sitä liikaa tehdään, eroosion vaara on suuri. Aika jyrkkiinkin rinteisiin riisiä oli saatu istutetuksi, alavammissa kohdissa oli lisäksi meille Balilta tuttuja (mutta toki vaatimattomampia) riisiterasseja, jotka nyt odottelivat sadekauden pääsyä kunnolla vauhtiin. Meitä itseämmehän tuo sateettomuus ei haitannut: aika hyvä onni meillä oli, että pysyttiin koko kolme päivää kuivina - vasta ihan kolmannen päivän loppumetreillä ripotteli hiukan. Vaikka polut selkeitä ja hyväkuntoisia ovatkin, kyllä sade olisi niistä voinut tehdä sietämättömän liukkaita.

Sämpylälounaan aikana Somekhid kertoi lisää itsestään - pieneksi menestystarinaksi sitä voisi kutsua. Hän on syntyisin köyhästä perheestä koillis-Laosista. Ensimmäisten viiden luokan jälkeen olisi koulunkäyntiin tullut katkos, ellei hän olisi saanut suositusta, joka mahdollisti siirtymisen luostariin Luang Prabangiin. Onnellisia aikoja nuo noviisi- ja munkkiajat, ei tarvinnut tehdä työtä, ruoankin sai kaupunkilaisilta, ja oli mahdollisuus lukea ja opiskella. Niinpä karttui myös englannintaito, jonka ansiosta hän tässäkin työssään oppaana on - aika hyvällä ääntämyksellä hän sai asiansa selviksi, ja myös ymmärsi useimmiten, mitä meillä oli kysyttävää tai kerrottavaa. Kuulemma khamu-kielen r-äänteistä on apua, laonkieliset kun sekoittavat ärrät ja ällät kuin japanilaiset konsanaan.

Somekhidin sai opintoihinsa tukea lahjoittajalta Kolumbiasta - koulu kun ylemmällä tasolla maksaa täälläkin. Tukija oli tutustunut Somekhidiin luostarissa yhdellä matkalla, ja seuraavalla kolmen vuoden päästä kävi tarkistamassa, että rahat olivat menneet oikeaan tarkoitukseen. Kyllä oli poika ollut ahkera, ja saa edelleenkin avustusta asuntokuluihinsa.

Kahdeksan luostarivuoden jälkeen Somekhidin mieli paloikin jo nuoren miehen normaaliin elämään, ja päättötodistus taskussa hän sai töitä ensin tarjoilijana ja sitten retkioppaana. Suunnitelmia on eteenkinpäin; ellei toimenkuva oppaana laajene, voisi tulevaisuus olla sikafarmarina tai oman retkilavataksin kuskina. Näyttää kuitenkin, että häneen ollaan oppaana ollaan tyytyväisiä: kun puhuttiin puhelimessa muutama päivä trekin jälkeen, oli tiedossa parinkymmenen matkailijan kaupunkiretken opastus, jossa englannintaito on vielä enemmän tarpeen. Tuntuu, että tämä 26-vuotias kyllä löytää paikkansa.

Pääsimme Pha Phuongin kylään, ensimmäiseen yöpymispaikkaamme, jo varhain iltapäivällä, ja kylässä oli vain muutama aikuinen pienempien lasten kanssa - kaikki muut olivat töissä: riisipelloilla, karjaa paimentamassa tai metsästämässä. Meidät sijoitettiin harmaanruskeista rakennuksista hienoimpaan: saimme tolpilla seisovasta toisesta kerroksesta kolmistaan oman lautalattiaisen huoneen; toisessa yläkerran huoneessa nukkui isäntäväki, ja alhaalla oli keittiö. Talossa asuu kolme sukupolvea: alle nelikymppiset isoäiti- ja isä, nuoripari ja kaksi lasta, 1-vuotias ja kolmekuukautinen. Ujoja oltiin molemmin puolin - ystävällisten hymyjen lisäksi kontaktia löytyi vasta myöhemmin illalla, kun katsottiin valokuviamme ja Suomi-kortteja, ja aamulla lähtiessä toivotukset olivat lämpöisiä. Kielimuuria helpotti Somekhidin khamun kielen taito - kaikkihan kylissä eivät suinkaan puhu laon kieltä.

Kiertelimme kylää toistellen “Päivää!” khamuksi ja valokuvia ottaen. Aina on malleilta kysyttävä, sen tiedämme. Harva kieltäytyi, mutta monet antoivat luvan, kun saivat meiltä lupauksen, että teetämme kuvat myös heille. Somekhid meitä vielä asiasta muistutti useampaan kertaan, kun on joskus joutunut palaamaan kylään tyhjin käsin matkailijoiden unohdettua lupauksensa. Me emme unohtaneet, vaan teetimme kuvat heti kaupunkiin palattuamme nopeassa ja halvassa kuvapalvelussa.

Kylä on jakautunut ylä- ja alakylään. Alakylää asuttavat khamut, yläkylää hmongit. Hmongien luona vierailimme talossa, jossa oli 15- ja 17-vuotiaiden vanhempien paripäiväinen lapsi. Lapsen vuoteen vieressä laitettin ruokaa ilman savupiippua, ja vastametsästetyn peuran lihaa käsiteltiin syömä- tai talvisäilytyskuntoon. Samaan taloon palattiin vielä illalla kokemaan trekin hurjin hetki: shamaani ajoi pahoja henkiä pois sairasvuoteella makaavasta miehestä. Rummutusta, laulua, karjaisuja, rajuja tömistyksiä - välillä kotialttarin ääressä penkillä hyppien manannutta miestä piti pitää pystyssä. Manaus jatkui aamuun asti ja kaikui läpi kylän täydenkuun loisteessa.

Kylän vierellä virtaa pikku joki, ja pesupaikka näytti myös mukavalta kohtaamispaikalta. Siellä pestiin niin astiat, pyykit kuin työssä likaantuneet ihmisetkin - miehillä alushousut, naisilla sarongit päällä. Totta kai mekin iltasuihkun tarvitsimme; vesi oli virkistävän raikasta. Alakylässä oli toinen kohtaamispaikka, kenttä, jolla lapset ja nuoret pelasivat kataw-peliä: rottingista tehty pallo pitää saada verkon yli jaloilla potkien tai päällä pukaten - saatiin nähdä myös aikamoisia akrobaattitemppuja.

Somekhid laittoi meille herkkuillallisen repussaan kantamista tarvikkeista - kanaa tom yam -keittoa varten hän ei saanut ostetuksi tästä kylästä eikä seuraavanakaan iltana, vaikka tosissaan yritti kysyä lähes joka talosta. Meistä oli itse asiassa parempi, että kaikkialla taapertaneet onnelliset kanat jäivät kyläläisten omaan käyttöön.

Nukuimme mainiosti, meillä oli tilaa, patjat alla ja vällyt päällä - itse asiassa silkkimakuupussikin olisi riittänyt. Aamulla heräsimme aikaisin kukkojen kiekunaan, riisinjyvien puhdistukseen ja lasten ääniin. Aamutoimet tehtiin kaikessa rauhassa, ja kahdeksan jälkeen oli aika lähteä taas vaellukselle, josta tiedettiin tulevan nousujohteinen ja pitkä.

Taaskin meillä oli käytössä kylien välinen monien jalkojen hyväksi kuluttama valtaväylä. Suuri osa päivästä kuljettiin metsässä, mutta ylemmäksi päästyämme saimme nauttia taas myös laajoista vehreistä kukkulanäkymistä. Välillä palattiin alas ja ylitettiin puro, jossa käytiin pulahtamassa ja jonka äärellä syötiin myös sämpylälounas. Polku seuraili puroa jonkin aikaa, se ylitettiin ainakin seitsemän kertaa, ja sitten seurasi bambumetsässä aika jyrkkä nousu, joka olisi sateella ollut mahdottoman liukas ja iilimatoja kuhiseva. Kyllä niitä nytkin yritti säärillemme nousta, mutta hyttysaine piti ne kurissa. Hyttysiä muuten oli myös, päivällä ja yöllä, mutta ei ollenkaan niin kiusaksi asti kuin suomalaisessa metsässä. Hyttyssuojaa kului molemmilla, ja pistoilta vältyttiin aika hyvin. Malarian suhteen teimme kaksi erilaista päätöstä: Jarkko aloitti Doxicyclin-kuurin, minä en. Saimme trekkitoimistosta eri tyypeiltä kovin erilaisia neuvoja; yksi sanoi, että malariaa ei ole moneen vuoteen vuorilla tavattu, toinen taas kehotti ottamaan, jos lääkkeet kerran ovat mukana. Päätös on todella jokaisen oma - kun kysymys oli vain kahdesta yöstä mahdollisella riskialueella, päätin suojautua hyvin ja välttää yli kuukauden antibiottien ottamisen. Ei ole kuumetta ainakaan vielä tullut…

Parin tunnin vaeltamisen jälkeen pysähdyttiin hetkeksi juttelemaan Houay Wain hmong-kylään, jossa asuu enää yksi perhe - muut ovat muuttaneet alaspäin kylään, jossa yövyimme, ja joutuvat todennäköisesti muuttamaan pian uudestaan, sitten jokivarteen. Puretun kylän jäljiltä maa on laajalta alueelta vain paljasta punertavaa savea. Nämä, jotka haluavat jäädä, eivät halua lähteä kotikonnuiltaan ja ravinnon tuottavien riisipeltojensa ääreltä. Vaivalla se riisi toki kasvatetaan, ja niukkaakin varmasti on, mutta ei täällä kukaan nälkää näe, ellei korkeintaan väliaikaisesti vanhan sadon loputtua ja uutta odotellessa. Tämän perheen valokuvaushetki oli koskettavan vakava tapahtuma, miesten piti ehdottomasti vaihtaa ensin perinnevaatteet ylleen.

Polku tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, ja Somekhid kertoi moneen otteeseen toiveikkaasti, että kyllä me ihan pian jo ollaan perillä. Kahdeksan ja puoli tuntia matkaan loppujen lopuksi meni, ja vesivarastot saatiin tyhjennetyksi - lisää saataisiin pian keittämällä. Reitin korkein kohta, noin 1250 metriä ohitettiin juuri ennen kylään saapumista. Polku leveni, ja lähellä kylää laiduntavat lehmät ja siat olivat ensimmäisinä meitä vastaanottamassa.

Buo Khuayn hmong-kylä oli aika erilainen kuin edellisöinen. Taloja on paljon, tänne ovat (pakko)muuttaneet myös parin muun lähikylän asukkaat. Kylässä on myös koulu; nyt loma-aikana kirjamme saatiin perille kylän päällikön kautta. Kylän päällikkö valitaan kolmen vuoden välein; hän ratkoo riita-asioita ja saa myös valtiolta nimelliseltä kuulostaneen korvauksen työstään.

Hmong-talot ovat erilaisia kuin khamu-talot. Ison tuvan eri puolilla ovat bambuiset makuulavitsat ja keittiönurkkaus. Sähköä tai juoksevaa vettä ei ole, ei myöskään ikkunoita. Yhdellä seinällä on kotialttari, keskellä lattiaa tulisija, joka savuttaa aika vahvasti. Seinustoilla ovat tavarat järjestyksessä, ja tilaa on maalattialla myös mopolle - täältä on polkuja ja pikkuteitä kolmen tunnin matka Luang Prabangiin. Pääasiassa kylä kuitenkin on omavarainen ravinnon suhteen, on riisiä, on eläimiä, on kasvimaita - ja metsästyksellä saadaan lisäravintoa. Perheemme iltapala oli isosta liskosta tehty keitto. Me emme sen syöntiin osallistuneet, söimme kolmistaan taas uutta purkkimakrilli-kasvispaistosta, kanaa kun ei siis Somekhid saanut ostetuksi.

Pesulla käytiin jonkin matkan päässä kylästä muuratulla lähteellä. Siellä työpäivän jälkeen kuurataan saippuaa säästelemättä. Kylässä vain resuinen paita päällään leikkivät pikkulapset olivat kyllä aikamoisia likanaamoja, mutta äkkiähän paljaassa savimaassa (nyt tosin kuivassa) kersat itsensä likaavat, varsinkin kun suosittu huvi on etsiä lantakasoista koppakuoriaisia paistettavaksi. Kylällä on myös betoninen vesivaraaja, joten pelkän kaukaisen lähteen varassa ei ison kylän vesitalous ole.

Kävelimme tietysti taas kylää ympäri useampaan kertaan, ja pääsimme taas erityisesti lasten, mutta myös aikuisten, uteliaan ja ihastuneenkin huomion kohteeksi. Kukas tässä olikaan eläintarhassa eläimenä, kuka katsojana? Somekhid ei puhu hmongia, mutta kontakti hoitui useimpien kanssa myös laoksi. Kylä on kukkulan laella, ja reunoilta aukeavat huikaisevat näkymät. Kylän rakennukset ovat harmaita, mutta hyvin hoidettuja. Maa on kulunut kovaksi ja paljaaksi; sillä tepastelevat kukot, kanat, kalkkunat, possut ja koirat. Köyhyyttä ja yksinkertaisuutta toki, mutta varsin hyvin järjestäytynyttä - sellaisen vaikutelman saimme, että näiden ihmisten paikka on täällä ja että he ovat elämäänsä kohtuullisen tyytyväisiä. Tämä on taas sitä omaa varmaa mutua, näin syvällisiä emme kielimuurien takaa päässeet juttelemaan. Kyläyhteisö vaikutti tiiviiltä - useimmille se on tärkeä turva.

Iltapalan jälkeen kellahdimme väsyneinä bambulavitsallemme. Patjaa ei ollut, mutta meille annetut peitot joutivat pehmusteiksi, silkkimakuupussi kun riitti hyvin tuvan lämpimässä. Kun meitä oli vain kolme, mahduimme hyvin myös pituussuuntaan - samalle lavitsalle on mahdutettu joskus toiseen suuntaan myös seitsemän vaeltajasardiinia.

Kukot herättivät taas aikaisin, ja tulisijan savukin ajoi pois makoilemasta. Ennen lähtöä saatiin ottaa vielä potretteja perheen tyylikkäästä ja sympaattisesta Vamy-isoäidistä lastenlasten kanssa. Isoäiti etsi kutjuistaan hienoimman hmong-vaatteensa, yksi lapsi taas puettiin hellyttävään prinsessamekkoon; lasten naamat puhdistettiin huolella. Kun Somekhid kysyi Vamyn ikää (tämä kuulemma on ihan hyvien tapojen mukaista) vastaus oli lakonisesti, että ei hän tiedä. Yli viidenkymmenen, mutta alle kuudenkymmenen, oli päätelmämme.

Hyvästit olivat taas lämpöiset, ja sitten alkoi viimeinen vaellusrupeama. Alaspäin mentiin kovaa vauhtia, pääasiassa metsikön suojassa. Pitkän matkaa vaellettiin taas puroa seuraten, sen solinaa kuunnellen ja moneen monituiseen kertaan ylittäen. Yhdessä kohtaa oli lapsia kalassa pelkkiä käsiä käyttäen, toisessa taas kylpivät vesipuhvelit. Maa kävi vähitellen vehreämmäksi, ja laakso oli täynnä riisipeltoja, jotka odottivat sadetta. Vaellusta riitti taas nelisen tuntia, ja koko ajan saatiin nauttia tosi kauniista maisemista, taas erilaisista kuin edellisinä päivinä.

Puroja ylitellessä myös vaelluskengät puhdistuivat - hyvä niin, koska olin luvannut antaa ne Somekhidille, laoksi tavallista isojalkaisemmalle, joka ei kenkiä niin vain Laosista löydäkään. Kannettava paino keveni, mutta täytyy myöntää, että hiukan luvattoman monta saumaa niistä oli vuoden aikana ratkennut. Kaikki oli kuitenkin korjattu Hanoin ja Siem Reapin katupikasuutareilla. Loppumatkan siis flipflopit ovat ainoat kenkäni, kukapa olisi uskonut! (sandaalit ja tennarit olivat lähteneet paketeissa kotia kohti).

Pikku sade virkisti viimeistä kilometriämme, ja tultiin kylään, jossa meitä jo odottikin firman lava-auto. Kylän kuppilassa syötiin nuudelikeitot, kioskilta saatiin sellainenkin ihme kuin kolajuoma (varaston viimeinen), ja kyllä vesikin maistui. Tässä kylässä kudotaan kangaspuilla, joita seisoo monen talon nurkalla ulkosalla muovi- tai peltikatosten alla. Seurasimme muutaman naisen työtä hetken - ihan käsittämätöntä, miten taidokkaat kuviot langoista kudonnaisiin niin helpon tuntuisesti järjestyvät, vaikka on niitä kangaspuita Suomessakin nähty, myös käytössä.

Lava-auton kyydissä keikuttiin Luang Prabangiin pari tuntia. Kerran meidät pysäytettiin - tien vierestä oltiin räjäyttämässä pois vielä sodan jäljiltä siellä olevia räjähteitä. Miinoista suurin osa oli (tai on edelleen) Vietnamin rajan läheisyydessä, Ho Chi Minh -trailia turvaamaan tai tuhoamaan kylvettynä, muualla Laosissa on vielä jenkkipommien räjähtämättömiä jäänteitä. Parempi on siis pysyä polulla! Raajattomien vähäisestä määrästä päätellen ongelma on kuitenkin jo paremmin hallinnassa kuin Kambodzassa. Niin kuin monet muutkin ongelmat, siltä tuntui.

Kun päästiin perille kaupunkiin, oli mukava päättää reissu muutamalla kaljalla Somekhidin ja autokuskin (hän joi vain lasillisen) kanssa terassilla joen äärellä keskustan ulkopuolella; se on paikallisten, erityisesti läheisten yliopiston ja lakikoulun opiskelijoiden suosiossa. Somekhidin kanssa luvattiin pysyä sähköpostiyhteydessä, hän saa samalla lisää englannin harjoitusta.

Oli hyvä reissu: ennakkoluulomme vaelluksista heimokyliin eivät ainakaan tällä vaelluksella pitäneet ollenkaan paikkaansa. Nähtiin kylien elämää, tutustuttiin ihmisiin kielimuureista huolimatta - ja nähtiin riittämiin Laosin vehreitä kukkulamaisemia.