Mekong

19 kuvaa

13.-15.6.2009

Venematka Luang Prabangista Thaimaan rajalle Huay Xaihin Mekong-jokea pitkin kestää hitaalla veneellä kaksi päivää; pakollinen rauhoittuminen suunnattoman kauniiden maisemien äärellä. Varoituksiakin oli matkan epämukavuudesta kuulunut; meillä kaikki sujui kuitenkin onnellisten tähtien alla: vene oli puolityhjä, penkit olivat mukavat, ei satanut kuin nimeksi. Hoyay Xaista ylitettiin raja veneellä Thaimaan puolelle Chiang Khongiin, ja sieltä matka jatkui kätevästi pikkubussilla suoraan Chiang Maihin, toiseksi viimeiseen matkakohteistamme.

Aluksi olimme ajatelleet mennä vaeltamaan Nam Han kansallispuistoon, ja olin ollut pettynyt, että venematkasta Mekongilla oli luovuttava. Kun trekki kuitenkin löytyi lähempääkin ilman päivän bussissa höykyttämistä, olin tosi iloinen, kun päästiin kahden päivän jokiristeilylle. Jarkon taas lounarin ja nettifoorumien kauhukertomukset ahtaudesta ja epämukavuudesta olivat saaneet kovin epäilevälle kannalle; vaihtoehdot olisivat olleet 15 tunnin yöbussi ilman ilmastointia ja kalliit lennot, joten pakkohan sitä näin oli tämä reitti kulkea. Liput ostimme suoraan rannan lipputoimistosta; ne maksoivat siellä 100.000 kipiä (8,5e) hengeltä ja päivältä, Luang Prabangin pääkadun matkatoimistoissa olisi saanut pulittaa reilusti lisää.

Tulimme veneeseen hyvissä ajoin ja varasimme rohkeasti kummallekin oman paripenkin - perinteisten puupenkkien tilalle olikin vaihdettu vanhat bussinpenkit. Veneeseen lappoi lisää väkeä, ulkomaalaisilla vain rinkat, mutta paikallisilla jos jonkinlaista laatikkoa ja nyssykkää. Rannallakin vielä seisoskeli koko joukko ihmisiä tavaroineen, jotka sitten onneksi menivätkin toiseen veneeseen. Jarkonkin jännitys päivän matkustusmukavuudesta laantui vähitellen vasta veneen lähdettyä varttitunnin myöhässä - olimme saaneet pitää omat paripenkkimme, toki kohteliaasti tarjottuamme ikkunanpuoleista paikkaa ujolle laotytölle, joka sitten löysikin paikan muualta.

Sitten saattoikin jo keskittyä matkanteon ja maisemien ihailuun. Mekong ei ole kovin leveä, ja monessa kohtaa joesta nousee isompia ja pienempiä hiekkakivipaasia, osasta niistä tulee sadekaudella kareja. Reitti on tunnettava hyvin, ja taidolla kapteenimme mutkitteli vaarallisten paikkojen ohi. Joissain kohti joen virtaus nopeutuu pikku koskiksi (se on kyllä jo vähän liian raju sana) ja pyörteiksi, jotka varmaan olisivat taitavan kajakoitsijankin laskettavissa. Kajakkeja ei matkalla näkynyt, sen sijaan kyllä pikaveneitä, jotka taittavat matkan puolta nopeammin, mutta ovat sekä epämukavia (polvet suussa 6-7 tuntia), kalliimpia, meluisia että tosi vaarallisia - niillä kun noihin vedenalaisiin esteisiin törmäisi aika vauhdilla, ja ajopuitakin vedessä tietysti kelluu. Ehkä kypärä ja pelastusliivi hengen pelastaisivat, mutta tavarat kyllä kastuisivat… Meillä ei siis tuollaisia pelkoja ollut.

Olemmekohan jo tulleet maininneeksi, että Laos on vihreä ja kukkulainen maa? Niin oli tämä jokirantakin - ainoat ihmiselämän merkit olivat muutamat harvat bambukattoiset kylät, kalastajaveneet ja yksi joen yli vienyt pikku autolautta. Rauhaa sielulle - missä muualla saa tällaisen kahden päivän maisemaristeilyn hintaan, jolla Helsingistä pääsee Karjaalle?

Mainittakoon nyt varmuuden vuoksi nekin huonommatkin mahdollisuudet: joissakin veneissä ei varmastikaan ole pehmeitä bussinpenkkejä, vaan kovat suoraselkäiset puupenkit. Ne ovat ahtaasti peräkkäin, joten jos vene on täynnä, ei koiville kovasti tilaa jää. Ja täynnähän nämä veneet ilmeisesti usein ovat high seasonin aikana, paikallisia ehkä matkaa taittaa vakiomäärä ihmisiä, joka sekin voi olla paljon. Näyttää, muuten siltä, että matkailijoiden vakioreitti kulkee päinvastoin kuin meidän, jokea alaspäin - ainakin ne veneet olivat nytkin täydempiä. Jos joutuu veneessä liian taakse, moottorin melu voi käydä hermoille. Jos sataa, vedetään pressut sivuille, ja sinne katoaa maisema. Meillä oli hyvä onni matkassa, taas kerran.

Veneestä saa ostaa vain kahvia ja muita juomia, mutta me olimme varautunein patongein, pähkinöin ja keksein - ja myöskin kirjoin ja kuulokkein; tälle maisemalle sopivat äänitaustaksi niin Sibelius, Bach, Elämää suuremmat laulut kuin Billie Holidaykin.

Yötä oltiin Pak Bengin kylässä, joka näyttää keskittyvän vain pysähtyvien venematkalaisten palvelemiseen. Pikkuhotelleja ja majataloja on ainoalla kadulla melkoinen rypäs, ja kaikki tuottavat vierailleen sähköä generaattoreilla vain iltakuudesta iltakahdeksaan. Otimme kerrankin onkeemme rannalle tulleen hotellintarjoajan; siistin ja ihan kelvollisen huoneen Donevilasakissa saimme 5 dollarilla: kauniit maisemat, vaikkakin epämukava sänky, kuuma nukkua ilman tuuletinta. Pak Bengistä voisi kuulemma lähteä vaikka päivän vaellukselle, jos kaksi peräkkäistä päivää veneessä kyllästyttävät - maisemat olivat kyllä komeat, vaikka kylä olikin tylsä.

Toisen päivän osuus matkustettiin uudessa veneessä. Matkustajia oli vielä vähemmän, ja mukavuutta tietysti saman tien enemmän. Muuten matkanteko jatkui samaan malliin, tosin hiukan myös juteltiin jo toista päivää samaa matkaa tekevien reppuilijoiden kanssa. Kuulemma joskus jotkut intoutuvat veneessä jopa bilettämään. Iltapäivällä ripotteli hiukan, mutta onneksi jouduttiin sulkemaan vain toisen puolen siniset pressut - ei jouduttu ihan purkkiin. Onneksi oli myös helppoa kääräistä pressu taas ylös, kun sää selkeni. Rannalla näkyi taas muutama kylä, kaksi norsua vaelsi rantaa pitkin, kuljettajat kävelivät perässä.

Kun päästiin niin pitkälle, että Mekong muuttui Thaimaan ja Laosin rajajoeksi, alkoi näkyä enemmän sivistyksen merkkejä. Thaimaan puolella kunnon leveä autotie sähköjohtopylväineen, Laosin puolella enemmän kalastajia sekä lapsia ja munkkeja iltauinnilla. Perille Huay Xaihin tultiin vasta kuuden jälkeen - raja oli jo kiinni, ja jäimme Laosiin vielä yhdeksi yöksi.

Helposti löytyi taas majapaikka pikkukaupungin keskustasta: Thanormsub 8 dollarilla - vielä vähän siistimpää ja tuuletinkin natisi mukavasti koko yön. Täälläkin oli Punaisen ristin yrttisauna - hierontaan ei aika enää valitettavasti riittänyt. Syömässä käytiin joen rannalla, Thaimaan valoja ihaillen.

Käteisen suhteen olimme päästäneet itsemme tilaan, jota ei mikään opaskirja suosittele: vaihtaneet kaikki euromme, käyttäneet dollarimme, ja rajakaupungin illan elelimme viimeisillä Thaimaan bahteilla - rajaa ylittäessä niitä oli enää 10 euron verran. Emme enää halunneet nostaa kipejä automaatista - nostomaksu pari euroa veloitetaan molemmissa päissä, ja kerrallaan saa vain 700.000 kipiä (n.60e). Laosiin matkaaville taitaisimme jopa suositella runsaan käteisen mukaanottoa, dollareina tai euroina, ja niitten vaihtamisen ihan ok kurssiin kipeiksi. Dollarit ja bahtit käyvät maksuvälineinä monissa paikoissa, mutta aina tietysti hiukan heikkoon vaihtokurssiin. Korteilla saa rahaa pankeista ja rahanvaihtokojuista, mutta näistä nostoista peritään taas prosentit kummassakin maassa.

Jos olisi hätä tullut, olisi Huay Xaissakin ollut kaksikin automaattia - ehkäpä taas osoitus Laosin nopeasta kehittymisestä, kahden vuoden takainen lounari kun lupasi vain pari automaattia koko maassa. Thaimaan puolella tiesimme pääsevämme heti automaattibahteihin käsiksi, joten viimeisten roposten venytys vanhaan kunnon interrailtapaan oli vain näennäistä.

Thaimaan puolelle Chiang Kongiin siirryttiin pikkuveneellä 40 bahtin (0,85e) hintaan, rajamuodollisuudet sujuivat kummallakin puolella jouhevasti, ja heti niiden jälkeen saatiin tarjous 250 bahtin (5,2e) minibussimatkasta suoraan Chiang Maihin. Sehän tietysti otettiin vastaan, hinta kun oli sama kuin mihin oli varauduttu monimutkaisemmillakin yhteyksillä, ja thaimaalaisen minibussin jalkatilankin riittävyyteenkin uskallettiin luottaa. Tämä matka oli mukava - jo rajanylitysveneessä oli matkaamme liittynyt kiva japanilaistyttö Sue, myöhemmin myös kolme lontoolaistypykkää (kaikki nämä mukana jo veneessä jo Luang Prabangista asti), ja lopuksi vielä Luang Prabangista epämukavasti paikallisyöbussilla matkannut ranskalainen Boris, jolla oli myös paljon kerrottavaa neljän kuukauden vapaaehtoistyöstään burmalaispakolaisleirillä Thaimaan pohjoisosassa. Nämä leirit eivät ole viime vuosien vainojen tuloksia, vaan ovat olleet siellä jo parikymmentä vuotta. Täytyy myöntää, en tiennyt.

Vielä kymmenisen päivää Chiang Maissa ja Bangkokissa, sitten kotiinpäin - taitaa jäädä jo nähtävyyksien katsominen vähemmälle.