Luang Prabang

30 kuvaa

5.-9.6, 11-13.6.2009

Luang Prabangissa aika pysähtyy, täältä ei millään tekisi mieli lähteä pois. Kaupungin keskusta levittäytyy vehreälle niemelle - eläväistä katukuvaa hallitsevat temppelit ja viime vuosisadan talot, monet niistä huolella restauroituja; maailmanperintökohdetta koko kaupunki. Matkailijan on täällä myös aika helppoa valita ympäristöllisesti ja yhteiskunnallisesti kestäviä palveluita, ja tarjolla olisi monia mahdollisuuksia jäädä pitemmäksikin aikaa auttamaan.

Bussimatka Vang Viengistä ei ollut mikään suuri riemu: bussi oli aika täynnä, ja tilaa oli paripenkissä koivillemme juuri ja juuri riittävästi. Se, että satoi rankasti matkapäivänä eikä tuubaillessa, oli sinänsä ihan hyvä ajoitus, mutta oliko bussin katon ihan pakko vuotaa ja juuri meidän kohdaltamme? Sitäpaitsi tämä Laosia halkova valtaväylä on kapea ja hyvin mäkinen ja mutkainen - tuntui että bussimme vain vaivoin jaksoi ykkönen silmässä hilautua mäet ylös, ja että pyörälläkin olisi silloin päässyt ohi.

Perille kuitenkin taas päästiin, ja yhteistutktukiin istahdettiin. Se vei meidät 10 000 kipin/h normaalihintaan (mikä ilo taas kun ei tarvinnut pähkäillä ja tinkiä) Thatsaphone Villaan aivan keskustassa pikku sivukadulla. Nyt oli ennakkovaraus osunut ihan nappiin: 20 dollarilla saatiin (paitsi oma kylppäri, ilmastointi, telkkari ja netti huoneessa) tällä kertaa myös jopa jalopuista viihtyisyyttä ja maisema vehreään puutarhaan. Myöhemmin huomatut pikkumokat, hiukan nafti hyttysverkko, hajulukoton lattiakaivo ja joskus vettä tipautteleva ilmastointi annettiin mieluusti anteeksi.

Luang Prabangissa ei oikeastaan tarvitsisi tehdä mitään, vain kuljeskella katuja, istuskella, nautiskella. Me aloitimme rentoutumisen menemällä Punaisen Ristin yrttisaunaan ja hierontaan - hyvän olon lisäksi saatiin siis vielä hyvä omatuntokin. Laohieronta oli kyllä näissä osaavissa käsissä aika rajua käsittelyä, mutta sitä kroppamme kyllä tarvitsivatkin Vang Viengin hötkytysten jälkeen. Sama otettiin uusiksi viimeisenä iltana, myös vaelluksen jälkeen hierontarääkki oli omiaan.

Laosin kestävän matkailun (sustainable tourism) yrityksiä esitellään kirjasessa Stay Another Day/Laos, jonka vinkkejä seuraamalla saa Luang Prabangin päiväohjelmansa helposti täyttymään. Kiinnostavimpia olivat Big Brother Mouse, joka julkaisee edullisesti kirjoja: koulu-, satu- ja värityskirjoja, helppoa aikuistenkin luettavaa laoksi ja englanniksi. Niistä voi ostaa retkituliaiset vuoristokyliin - tai voi antaa rahalahjoituksen kyläkirjastojen kartuttamiseksi. Lasten kulttuurikeskuksella (CCC- Children´s Cultural Centre) on iltapäivätoimintaa, joka edistää myös laosilaisen kulttuuriperinteen säilymistä. Nyt on kouluissa loma-aika, ja kun perjantaina vierailimme keskuksen uudessa talossa, siellä vilisti jos jonkinikäistä ja -kokoista laolasta. Muutto oli vielä kesken, emmekä päässeet kulttuuriohjelmaa seuraamaan, pihalla soitteli kuitenkin pikkupoikien bändi innokkaasti perinnemusiikkia. Kaikki tuntuivat viihtyvän hyvin, ja kontakti lapsiin syntyi kielimuurista huolimatta.

Mukana Stay Another Dayssä on myös tyylikkäitä reilun kaupan vaatekauppoja ja hienompia ravintoloita, jotka tekevät pienempiä hyväntekeväisyyslahjoituksia - vähäosaisia nuoria kouluttavaa ravintolakoulua Luang Prabangissa ei ole. Kirjasen avulla löytyisi myös yhteyksiä vapaaehtoistyöhön. (Napsautinpa netistä www.stay-another-day.org ja vastaavat listat löytyivät myös Kambodzassa ja Vietnamissa - paljon tuttuja nimiä, monta on lounarikin oli ottanut sivuilleen.)

Laos on tosi köyhä maa, mutta tietenkään tämä ei Luang Prabangin keskustassa niin räikeästi tule esille. Kun vertaa Kambodzaan, joka on kulkenut katastrofista toiseen, Laos tuntuu (taas tätä parin viikon vierailijan varmaa mutu-tietoa;-) hitaasti, mutta varmasti ponnistavan 1960-70-lukujen amerikkalaispommitusten tuhoista ja 80-90-lukujen tiukan kommunismin rajoittuneisuudesta kohti parempaa tulevaisuutta. Kerjäläisiä on keskustassa tasan yksi, taitaa mennä tämä sormennapsuttelija ihan kylähullusta, ja kaupustelijat siirtyvät yhdestä eistä kiltisti eteenpäin. Kyllähän niitä lisätuloja ja tippejä kovasti tarvitaan, jos tarjoilijan kuukausipalkka on 20e, opettajan 30e ja retkioppaan 45e - tarjoilijalla ja oppaalla tosin on työpäivänä ruokaetuja, opettajat taas saavat lasten vanhemmilta pikku lahjoja ja lahjoituksia.

Kyllä me ihan tavallisia nähtävyyksiäkin olemme tässä hienossa kaupungissa kolunneet. Keskusta rakentuu Phu Si - kukkulan ympärille - sen laella on temppeli joka loistaa kaupungin maamerkkinä myös yöllä (kuulemma se on lentokoneesta vaikuttava näky). Ehkä hienoin monista näkemistämme temppeleistä oli Wat Xieng Thong: lähes maataviistävät katot, kultakoristeita, lasimosaiikkeja. Keskustan ulkopuolella oli Phra That Khong Santi Chedin modernimpi stupa, jonka viidessä kerroksessa saattoi kukkulamaisemien lisäksi ihailla varsin konkreettisia kuvasarjoja buddhalaisista helvetti- ja taivasnäyistä.

Luang Prabangin joka aamun rituaali on almujen antaminen munkeille - heitä on kaupungin luostareissa sadoittain. Tämä on tärkeä uskonnollinen tapahtuma antajalle, hyvän mielen lisäksi hänen karmansa lisääntyy. Munkeille tämän ruoan saaminen on elinehto. Kävimme yhtenä aamuna rituaalia katsomassa - se sujui hiljaisena, järkähtämättömänä itsestäänselvyytenä, kun oranssikaapujen jono kulki ohi istuvien paikallisten, jotka jakoivat tahmariisiä bambukipoistaan. Matkailijan osa tapahtumassa on olla kuin ei olisikaan - monessa paikassa annettiin huolellisesti ohjeita, miten käyttäytyä kunnioittavasti. Almujakin toki saisi antaa, mutta riisi olisi keitettävä itse tai ostettava hotellista tai torilta - nimenomaan kehoitettiin olemaan ostamatta katukaupustelijoilta. Me istuimme pysäköityjen autojen ja kylttien välissä aika hyvin naamioituneina, jotkut falangit (ulkomaalalaiset) palloilivat kadullakin, toivottavasti eivät kuitenkaan munkkien tiellä tai heidän päitään ylempänä.

Entinen kuninkaanpalatsi on nykyään kansallismuseo: siellä on esillä pramean valtaistuinsalin lisäksi kuninkaan tunnelmallinen vastaanottohuone ja kuningasperheen pelkistetyn viihtyisät yksityistilat. Palatsin tontilla on myös teatteri, jossa Laosin kuninkaallinen baletti esiintyy säännöllisesti. Nimi on hiukan juhlava ryhmälle, josta vain osa on ammattilaisia, ja joka sympaattisella tavalla pitää yllä tanssiperinnettä. Näimme mm. Baliltakin tutun kohtauksen Ramayana-eepoksesta. Aikuisten mukana esiintymässä on myös nuoria ja lapsia, apinapoikia tai hovineitoja. Muusikkoryhmällä taisi olla näkemässämme esityksessä hiukan uninen päivä, soittimet olivat osittain samoja kuin Kambodzassa. Säästövinkki hiljaisena kautena: osta lippu 8-20 dollarin hintahaitarin alapäästä: kaikki vähät katsojat kutsutaan kuitenkin kotoisasti eturiveille istumaan.

Traditional Arts and Ethnology Centre oli hyvin koostettu näyttely niistä monista eri heimoista, joita Laosissa asuu - kiinnostava meille erityisesti kun olimme lähdössä vuoristoretkelle heimokyliin. Tästä pian oma juttunsa.

Yhtenä aamupäivänä kävimme norsukylässä - valitsimme monista retkien järjestäjistä sen joka tuntui pitävän kaikkein parhaan huolen eläimistä ja ympäristöstä. Paikan norsut ovat entisiä metsänhakkuussa käytettyjä työnorsuja, joista monet ovat olleet huonoissa oloissa ja erittäin rankassa ja vaarallisessa työssä. Nyt ne ansaitsevat elantonsa turisteja kuljettamalla - helppoa työtä, jota kukin norsu tekee vain pari tuntia päivässä. Norsukylällä oli norsuistaan erittäin hienosti kirjoitetut esittelytekstit, joissa valotettiin kunkin yksilön historiaa ja luonteenpiirteitä. Otimme vain puolen päivän retken, osittain säästösyistä (30 dollaria hengeltäkin oli tarpeeksi paljon, vaikka hyvään tarkoitukseen menikin), osittain siksi että minua pelotti pitempään ohjelmaan sisältyneet norsun niskassa ajelu ja norsuajuriksi koulutuksen alkeet. Saimme siis tehdä tunnin retken metsässä penkillä norsun selässä istuen, norsun oman ohjaajan, mahoutin, varmasti ohjastamana. Kullakin norsulla on vain yksi mahout, jonka kanssa se on tehnyt yhteistyötä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Meidän norsumme, Mae Burnam, oli jo pitkään ollut toisesta silmästään sokea, mutta hiljattain oli mennyt näkö myös toisesta silmästä - siitä huolimatta se kuljetti meitä hyvin varmoin askelin viidakkopolkua pitkin, apuna ympäristöä tunnusteleva kärsänsä ja niskassa istuvan mahouttinsa jaloillaan antamat ohjeet.

Norsuja saatiin myös syöttää banaanitertuilla, ja näppärästi kärsät nappasivat banaanin toisensa perään ja veivät isoon suuhun. Kun aikaa jäi, saatiin kuin saatiinkin hetkeksi kukin vuorollamme kokeilla norsun niskassa istumista. Ei se ollutkaan niin pelottavaa, kun lempeään ja viisaaseen eläimeen jo oli tutustunut hiukan. Olisiko siis sittenkin pitänyt sijoittaa 30 dollaria hengeltä norsujen tulevaisuuteen, opetella hiukan niiden ohjaamista laoksi ja päästä niiden kanssa vielä uinti/pesuhetkeen joessa? Meillä pakettiin kuului varttitunnin veneretki vesiputoukselle, joka vielä odotti sadekauden alkamista - silloin vesi kuvien mukaan ryöppyää metsän keskellä kauniina kaskadeina. Meidän iloksemme tällä retken osalla jäi pulahtaa vähävetiseen lampeen. No, norsuthan päivän pääasia olivat, ja muutenkin oltiin saatu kelpo palvelua ja hyvä lounas.

Ilman tällaisia elefanttikyliä norsujen kohtalo Laosissa on vaakalaudalla: kuninkaalliset eivät niitä ei enää tarvitse matkantekoon ja puunhakkuissakin koneet ovat tulleet niiden tilalle. Koko elämänsä työssä pidetyt norsut eivät enää sopeudu vapaaseen elämään luonnossa ja harvalla on varaa pitää tällaista suursyömäriä (kunkin norsun päivän ruoka maksaa 250 usd) lemmikkinä, niinpä tarvitaan eläinrakkaita matkailijoita ja muita tukijoita, jotta norsujen elämä maassa voisi jatkua.

Jäi meillä aikaa Luang Prabangissa pääasiallekin, tunnelmasta ja kauniista ilmasta nautiskelulle. Syömäpaikoista suosikiksi tulivat Mekong-joen rantaravintolat, jossa hinnat olivat noin puolet pääkadun tosi tyylikkäistä (tämä siis ilman minkäänlaista ironiaa) turistipaikoista, mutta silti ruoka maistui taatusti yhtä hyvältä. Iltaelämä täällä ei oikein kukoista: kaikki paikat menevät tiukasti kiinni puoli kahdeltatoista. Toisen joen, Nam Khanin lähistölle on syntynyt muutaman bailupaikan rypäs, johon kerääntyy vähemmän rähjäisiä reppumatkaajia. Täytyy myöntää, että mekin löysimme itsemme yhtenä iltana ison screenin ääreltä Ranskan avointen miesten finaalin loppuhetkiä seuraamassa.

Iltamarkkinat ovat aika leppoisat; tarjolla on taas käsityötä jos jonkinlaista, maan joka heimolta ja kolkasta - ja täällä uskaltaa pysähtyä katselemaan tarjontaa jopa ostamatta; laomyyjät eivät kovin aggressiivisesti päälle käy. Kun meitä viimeisenä iltana lievästi puri shoppailukärpänen, yritimme muistaa kultaiset ohjeet tinkimisestä Laosissa: alkuperäinen tarjouskaan ei ole mahdoton, ja muutaman kymmenen sentin tähden ei kannata pitkään vääntää, ne sentit ovat myyjän elannolle tärkeämpiä kuin meille.

Kylläpä oli hienoa, että vielä näin matkan loppupäälle osui tällainen kohokohta kuin Luang Prabang: tätä kaupunkia voi ilman muuta suositella kelle tahansa matkaajalle, mieluummin vähän pitemmäksi aikaa kuin pariksi päiväksi. Voisin siis varmasti väittää, että uudestaan tullaan. Lentäenkin tänne pääsisi, se olisi varmasti vaivattovampaa. Matkaa täältä pois jopa harkittiin lentäen, mutta me päätimme matkustaa vielä kerran tosi hitaasti (ja halvalla ja ehkä jopa epämukavasti): kaksi päivää hitaalla veneellä Mekongia ylös kohti Huay Xain rajanylityspaikkaa Thaimaan puolelle Chiang Khongiin.